Olit paras pieni torvi

Viime keskiviikkona yövuoron jälkeen lähdin koirien kanssa aamulenkille. Monen sattuman summana pyrrit ottivat ihan kunnolla yhteen. Sain ne hetkeksi irti, mutta en tappelua loppumaan. Lopulta Kiki sai Elsasta sellaisen otteen päästä, etten enää saanut sitä irti. Makasin sen päällä polvillaan ja huusin apua. Naapurin setä tuli sitten avuksi ja saatiin koirat lopulta irti.
Muutaman kerran Elsa ja Kiva ovat tapelleet aiemminkin, muttei koskaan näin..

Tässä vaiheessa selväksi tuli, että Kiki lähtee. Olin oikeasti aika shokissa ja järkyttynyt, nyt tiedän mitä on kun koirat tappelevat tappaakseen. Se epätoivo kun et pysty enempään ja tilanne vain jatkuu. Voit vain huutaa apua ja toivoa, että joku kuulee.. 

Mietin, että etsin Kikille uuden kodin. Sitten todellisuus iski tajuntaan.

Miten löydän kodin nivelrikkoiselle 4v koiralle, joka on luonteeltaan terävä, kekseliäs, dominoiva ja älykäs. Sitä ei voi laittaa lapsiperheeseen, eikä narttujen kaveriksi. Sitä ei voi antaa harrastuskoiraksi, eikä takuita ole, että se pystyy lenkkeilemään niin paljon fyysisesti kuin sen henkinen puoli vaatii ja se on aktiivinen koira. Miten takaan, ettei sitä rasiteta liikaa ja että sen kivut huomataan? Se myös vahtii, jos sen kanssa ei ole hereillä. Entä sen taito avata kaikki ovet, laatikot ja kaapit? Kiki on haastava koira, mutta olen sen haasteiden kanssa pärjännyt. Mihin uskaltaisin sen antaa?  

Toisaalta tuntui, että Kiki ansaitsisi kuitenkin mahdollisuuden.. Se on pohjimmiltaan aivan ihana koira, avoin, rohkea ja reipas. Sellainen pieni suurisydäminen seikkailija, joka tekee kaiken täysillä, koirapersoona vailla vertaa.

Mutta, totuuden nimissä en tiedä mihin sen olisin uskaltanut antaa, että voin nukkua yöni rauhassa. Suurimpana asiana oli toki sen lonkkien tilanne. Miten paljon sillä on kipuja? Jos nämä pörhistelyt johtuivatkin niistä? Luultavasti niitä oli enemmän kuin uskoinkaan. Ihan säännöllisesti se ei saanut kipulääkettä koskaan, mutta epäsäännöllisesti ja etenkin rankempien lenkkien jälkeen, koska majoittautui sohvalle ja oli selkeästi vaivalloisen näköinen noustessaan. 

Päätös oli tehtävä. Mietin, että jätän sen seuraavaan viikkoon, mutta haluanko laskea tunteja, laskea viimeisiä ruokailuja, viimeisiä lenkkejä, viimeisiä leikkejä, viimeisiä hetkiä koiraystävän kanssa kun tiedän lopputuloksen kuitenkin. Tiesin, etten pysty siihen. Juttelin Katrin, Jussin, äidin ja kasvattaja-Seijan kanssa ja tein päätöksen.

Kun Kiki ummisti silmänsä viimeisen kerran, kuiskasin sille "olit paras pieni Torvi, ja rakastan sinua niin kovin"

Itkettää, itkettää ihan hirveästi. 

Minun pieni Kiki,Oma Torvi. On niin hirveä ikävä <3